Kaikki alko elokuussa 2010. Muistan sen ekan tunnin josta pahin kiusaaminen sai alkunsa. Meillä oli musiikkia. Normaalisti tietysti menin istumaan mun paikalle mun ystävien kanssa. Mä aloin tuntea potkuja mun penkkiä vasten. Toinen mun vieressä istuvista "ystävistä" alko nauramaan niiden idioottien kanssa.. En edes ymmärrä miten se kehtas. Luuliks se vittu et mä oon kuuro ? Ihanko mulla ei olis ollu korvia. Mutjoo palaan takas tähän tilanteeseen. Ne huusi mun nimeä siellä luokassa. "HEI KATO TÄNNE!" "EKSÄ KUULE, OOTSÄ KUURO?" Mä päätin etten mä kato. Mä päätin et mä yritän olla niinkun en kuuliskaan. Odotin vaan et välitunti alkas pian. Pääsisin pois edes hetkeks. Mut siihen oli vielä paljon aikaa sillä tunti oli vasta alussa.
Mun oli pakko kääntyä niitä kohti, kun yks meidän luokkalainen rupes sanoo mulle, että ne huusi muo. Ihanko mä en olis ite sitäkään kuullu. Pitiks se mua ihan tyhmänä muo ? No mut anyway. Mä käännyin. Niiden ilmeet oli niin pirulliset. Muistan vieläkin ne niin selvästi. Ne nauro. Ratkes naureen niinku niille olis kerrottu vuosisadan vitsi. Käännyin poispäin niistä. En jaksanut katella niiden naamoja. Ne hiljeni. Mä ajattelin, että ehkä ne nyt sai tarpeekseen ja olis lopettanu edes hetkeks. Antanut mulle edes vähän hengitystilaa. Mut ei mä olin väärässä. Kaikki pahin oli vasta edessä. Eikä muo helpottanut yhtään se, että meillä oli kaksoistunti. Kaks helvetillista tuntia.
Ne heitti tavaroita ja pyys muo nostamaan. Mä en nostanut niin ne kysy eikö mun kunto kestä. Siinä vaiheessa mun päässä naksahti ja mun olis vaan tehny mieli lyödä niitä. Lyödä niin kovaa, kun vaan voimaa olis ollu. Mut mä vaan katoin niitä ihan hiljaa ja käännyin taas. Mun teki mieli itkeä. Kukaan meidän luokalla olevista ei sanonut mitään. Ne nauro niin ilosesti. Kai ne nauro omille jutuilleen, mutta musta tuntu lähinnä siinä tilanteessa, että ne nauro mulle. Tähän tulis niin paljon tekstiä siitä tunnista etten mä edes viitsi vaivautua selittämään sen tarkemmin, kun että loppuntunti oli hiuksiste repimistä, vittuilua jne.
Kun pääsin kotiin mä rojahdin mun sängylle. Mä itkin. En oo ikinä, en koskaan itkenyt niin paljoa. En ennen sitä enkä sen jälkeen. Oon kokenu elämässä ties mitä, mutta toi oli ehkä kaikista pahin tunne. Se tunne jota mä olin aina pelännyt. Muistan kun äiti tuli kysymään mikä mun on, mutta en mä sille kertonut. Sillä oli muutenkin tarpeeks vaikeeta, joten päätin pysyä hiljaa.
Muo ahdisti koulussa. Ne aina oli piilovittuilemassa mulle. Ei se varmaan monenkaan näkökulmasta vaikuttanut pahalta. En mä edes tiedä huomasko monikaan tota tilannetta. Tosin eipä mulla sillon ollut kun kaks "ystävää" joista toinen paljastu täys kusipääksi. Mut jostain syystä mä silti hengasin sen kanssa. Tälleen jälkeenpäin ajateltuna kai siks, että muo pelotti, että se menis paljastamaan kaikki mun salaisuudet noille mun kiusaajille. Ja ei mulla olis ollut sitten enää muita ystäviä kun tää toinen.
No mut se kiusaaminen rupes vähenemään kun tää toinen niista rupes ruveta lintsailemaan ja ties mitä. Mun olo helpotti ja mä jopa nautein koulussa olemisesta. Toinen niista mun kiusaajista rupes jopa juttelemaan mulle. Ehkä mun muuten pitäs nyt tässä vaiheessa keksiä sille joku muu nimitys kun kiusaaja, kun eihän se tossa vaiheessa enää sellanen ollut. No sanotaan nyt vaikka emma. Emma rupes paljastamaan mulle tosta toisesta kiusaajasta (olkoon vaikka anna) kaikkia juttuja. Se kerto, että se aina sitäkin kusetti. Taino se tais kusettaa kaikkia. Ei Annaa enää näkynyt kun ehkä kerran viikossa koulussa joten Emma rupes hengaamaan meidän kanssa aina sillontällön välituntisin. Musta tuntuu, että ellei se olis vaihtanut koulua meistä olis voinut tullakkin kavereita kaikesta huolimatta.
Annakin jossain vaiheessa palas kouluun ja rupes jopa jutteleen mun ja mun tän toisen ystävän kanssa. ( sen toisen mun "ystävän" kanssa se nyt jo tuntukin olevan niin hyviss väleissä....) Se tuppautu meidän seuraan ja muo vitutti. Siitä mä en ikinä oppinut tykkäämään. Siitä näki miten tekopyhä se oli vaikka se yritti esittää niin mukavaa. Sille mä en oo antanut anteeks enkä tuu ikinä antamaankaan. En mä nyt mitään verikostoa janoa, mulle riittää, että se ei enää tällähetkellä näy eikä kuulu mun elämässä. (joutu siis laitokseen yms)
Oltasko tässä vaiheessa nyt oltu vähän yli puolessa välissä seiskaa. Noh en oo ihan varma, mutta suurinpiirtein. Mä aloin saamaan paniikkikohtauksia. Kaupat ja keskusta oli mulle pahimmat paikat. Etenkin jos näin nuorisojoukkoja. Muo ahisti niin paljon, että mä rupesin välttelemään kaupoissa käyntiä. Tai jos kävin niin lähinnä sillon, kun tiesin ettei siellä olis hengailemassa muita nuoria. Mä lähinnä hengasin sillon tän mun yhen ainoon ystävän kanssa (en enää ollut sen kummosemmissa väleissä sen toisen "ystävän" kanssa) Me lähinnä oltiin joko meidän varastossa tai puistossa. Jossain vaiheessa se alko kuitenkin hengaamaan muiden meidän luokkalaisten tyttöjen kanssa ja mä tunsin oloni hirveen ulkopuoliseks ja vielä ahdistuneemmaks. Joo pyysihän ne muo mukaan, mutta en mä sillon siihen kyennyt. Eikä ne sitä ymmärtäny. Ei ne osannu tajuta miltä musta tuntu ja miltä mun päässä tuntu.
Alko kesäloma ja kaikki suju taas paremmin. Ei muo sillon oikeestaan edes ahdistanu sen kummemmin. Silloin aloin myös hengaamaan mun vanhojen lapsuudenkavereiden kanssa ja kesä olikin tosi mahtava joten hypätään kokonaan tän ajan ohi.
Kasi alko ja samassa alko taas mun paniikkikohtaukset. Muo ahdisti kokoajan niin paljon. Tätä jatku joku puolvuotta kunnes tajusin, että mun oli pakko hakee apua. Mä rupesin tietyllä tapaa eristäytymään muista. edes kotona en tuntenut oloani turvalliseks koska kouluun oli reilu 100m ja kaikki idiootit liikku mun talon lähellä ja ramppas meidän kerrostalossa tietyistä syistä. Mä muistan miten muo aina ahdisti, kun lähin kotoa ja kuuntelin rappukäytävässä onko alhaalla jotain nuoria. Jos oli niin odotin, että ne menisi pois. Ennen mä en mennyt mihinkään.
Mä rupesin käymään nuortenvastaanotolla juttelemassa. Musta tuntu ihanalta, kun sain purkaa mun ajatuksia jollekkin ulkopuoliselle. Mulle varattiin sieltä lääkäriaika. Mut siirrettiin nuosipsykiatrian poliklinikalle jossa on pidemmät hoitosuhteet jne. Mulla alotettiin myös ahdistukseen lääkitys. Se on ehkä parhain asia mihin mä oon ikinä suostunut. En oo saanut sen alottamisen jälkeen, kun muutaman kerran paniikkikohtauksia ja pystyn elämään suht normaalia elämää. Mitä nyt välillä monet nuorisoporukat vieläkin ahdistaa, mutta mä oon oppinut hallitsemaan mun ahdistusta. Oon saanut uusia mahtavia ystäviä. Oon oppinut ilmasemaan itseäni paremmin ja hyväksymään. Välillä kyllä tulle vieläkin kausia jolloin mun tekis vaan mieli lukittautua kotiin, koska ahdistaa niin paljon ja tahtoisin vaan sulkeutua muulta maailmalta. Mut niistäkin ajoista pääsen ohi ystävien, perheen ja eritoten liikunnan avulla. Ja tällä "kertomuksella" ei oo tarkotus hankkia minkäänlaista sääliä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti